Joulua kerran vuodessako vaan?

Tänä jouluna tunnen itseni etuoikeutetuksi: rakkaat lähellä, turvallinen ja lämmin koti, syötävää ja juotavaa jouluna yllin kyllin, niinkuin muulloinkin, ystäviä ja rakkaita, jotka muistavat ja joita muistaa, olivat he sitten lähellä tai kaukana. Olen kiitollinen.

Ja paljon muuta: joulukuusi tuoksuu, joululaulut, itse valitut, luovat tunnelmaa, ja sopivasti joulun askareita. Tänä jouluna olemme riisuneet ja yksinkertaistaneet traditioita, pohtineet, mitä kukin perheessä joululta haluaa. Ensimmäinen joulu kahteenkymmeneen vuoteen vain aikuisten kesken. Erilaista. 

Muutenkin tämä joulu on erilainen kuin monet aiemmat, kun kaikkia läheisiä ja rakkaita ihmisiä ei ole enää joulupöydässä läsnä, nautimme joulusta tällä pienellä joukolla, rauhoittuen ja keskittyen. Joulun nautinto on minulle on perinteissä, rauhassa, läheisissä ihmisissä ja pakottomuudessa.

Joulu on kerran vuodessa vaan. Rauhaa toivon kaikille, rauhaa, joka hoitaa ja hellii mieltä ja kehoa. Rauhaa, joka meissä on, kunhan annamme sille tilaa ja aikaa. Rauhaa itsellemme, rauhaa toisillemme, kunnioitusta ja arvostusta.

Tiedän, mitä syön - vai tiedänkö?

Illan tv-leffaan valmistautuessani teen pari herkullista voileipää "evääksi". Kohta alkutekstien jälkeen ihmettelen, minne hukkasin leivät, kuka ne söi? Leivänmurut suupielissä todistavat: syyllinen. Miten tässä näin pääsi käymään?

Syyllinen. Guilty. Siltä se tuntuu. Mitä hyötyä on syyllisyydestä? Herättäköön se minut pohtimaan omaa toimintaani.

Tietoisen syömisen harjoituksissa, jotka voi vähitellen ottaa käytännöksi arjessa, läsnäoleva syöminen tarkoittaa sitä, ettei samanaikaisesti tehdä muuta. Ihan yksinkertaista: television katsominen, lehdenluku, nettisurffailu, jopa keskustelu pöytäkumppanin kanssa on sitten erikseen. Keskityn siihen, mitä juuri nyt teen: syömiseen, maistamiseen, pureskeluun, nielemiseen - niin, ja nauttimiseen. Kuinka usein jääkään huomaamatta se, mitä suuhun tuli pantua, kun ajatukset ovat muualla. Rauhoittuminen, kiitollisuus hyvästä ruuasta, kiitollisuus ruuan tekijälle, kasvattajalle, minulle itsellenikin, kun olen tämän syömishetken itselleni sallinut. Kokeile, miten yksinkertaista se voi olla. Tai sitten ei. Lasken ruokailuvälineet pöydälle jokaisen suuhun viedyn palan jälkeen. Kun suu on tyhjä, teen uuden lastin. Vasta sitten. Kokeile uudelleen. Ja uudelleen. Tavat istuvat lujassa! Mutta mikä maku, elämys, kuin söisin ensimmäistä kertaa.

Vähemmän on enemmän, sanotaan. Tässä oiva testi siihen. Miten pieni määrä herkkua voi tuoda suuren nautinnon? Ja missä menee riittämisen raja? Kuinka paljon on riittävästi, ja mistä sen tiedän? Missä tunnen sen, miltä riittäminen näyttää, kuulostaa, maistuu, tuoksuu?

Mietin, miten paljon syömistapani kuvastavat muuta elämänasennettani. Mikä milloinkin riittää ja huomaanko, mitä syötän mielelleni?

Ajattelenko mitä ajattelen?

Jäävuoresta näkyy veden pinnan yläpuolella vain n. 10 %, eli näkymättömiin jää liki 90 %. Aika lähellä samoja lukemia on suhde tietoisen ajattelun ja toiminnan, ja tiedostamattoman, alitajuisen maailmamme välillä. Vaikka toimimme järjellä ja olemme ajattelevia, oppineita, fiksuja olentoja. Ihmisiä, inhimillisiä. Huikeaa!

Tietoisuus, tunteet, aistimukset ja ajatukset kohdistuvat ulkoiseen tai sisäiseen maailmaamme. Tutkimusten mukaan tieto ja toiminta kulkevat hermostossamme. Kun aktivoimme hermostomme toimintaa, vaikutamme sekä tietoisuuteemme että tiedostamattomaan toimintaan. Tietoinen ajattelu konkretisoituu kielen tasolla. Se, miten käytämme kieltä ja sanoja, vaikuttaa myös pinnan alla. Ajattelu taas ohjaa tunteitamme, joten käyttämämme kieli vaikuttaa reagointiimme, käyttäytymiseemme ja jälleen ajatteluumme, tulkintoihimme, tekoihimme...

Kannattaa siis huolehtia siitä, että kieli, jota käytän, vaikkapa ihan päänsisäisessä keskustelussa itseni kanssa, on "painokelpoista", hyvää tekevää, kannustavaa ja mahdollisuuksia lisäävää. Komennanko ja arvostelen itseäni vai kelpuutanko ja sallin mokani, ymmärryksellä? Miten paljon mukavampaa on sellaisen ihmisen lähellä olla, joka hyväksyy itsensä ilman photoshoppailua ja tuunaamista, kuin sellaisen, jolla on kovin vähän myönteistä sanottavaa ja ajatuksia itsestään. 

Varo sisäistä puhettasi, sinä olet se, joka sitä kuuntelee. Ajatuksesta se alkaa. Ajatuksen voi vaihtaa, oman ajatuksensa. Mitä mahdollisuuksia se antaakaan. Kokeile vaikka! Minäkin kokeilen.

Eka mainosvideoni

Askartelin harjoituksenomaisesti pienen videopätkän yritykseni esilletuomiseksi.
Linkki videoon lakkasi jossain vaiheessa toimimasta, joten väkersin tämän sivun uusiksi.
Toistan siis itseäni tällä päivityksellä.
Miten sanottiinkaan, että kertaus on .... äiti?
Kestää noin puoli minuuttia,
niin että ehkäpä ehdit sen katsoa...

Tasapainovalmennus Pystyraita

Mukavaa syysviikonloppua toivotin silloin edelliskerralla itse kullekin.
Nyt ollaan jo lumisia, lähes joulutunnelmissa.

Kaikkea hyvää joulun kiireisiin ja kiireettömyyteen.
Sopivasti.

Syystuulia

Syksyn työt ja tehtävät käynnistyvät yksi toisensa jälkeen. Perheessä haetaan uutta rytmiä ja uuden elämäntilanteen sovittelua vanhoihin kuvioihin, kun armeijasta paluumuuttaja kuopii maata välivaiheen majoituksessa ennen opiskelija-asunnon saamista. Kuopus valmistautuu ylioppilaskirjoituksiin, omalla tavallaan, itsenäisesti. Muutoksen tuulet puhaltavat.

Tänään törmäsin kahdessa eri yhteydessä kiinalaiseen sananlaskuun "When the winds of change are blowing, some people build shelters and others build wind mills". Miten itse toimin muutostilanteessa, käperrynkö tuulensuojaan vai käytänkö muutoksen tuulia hyväkseni? Ummistanko silmäni, vai saanko vettä ja tuulta myllyyni?

Syystuulet puhalsivat keuhkoihini syyspöpön, joka on vienyt tänään voimat vähiin. Viikonlopun merenrantaretki jää tekemättä, on helpompi kaivautua peittojen alle kotona, lisätä vällyjä ja käydä hengittelemässä höyryä ja sarvikuonokannulla huuhdella tukkoista nenää kaupunkiolosuhteissa. Ilmoittauduin ranskan keskusteluryhmään, joka alkaa maanantaina. Nasaaliäänteet onnistuvat nyt hienosti.

Työn ohella muutkin opinnot käynnistyvät hiljalleen, vaikka isoimman ja rakkaimman jo sainkin päätökseen elokuussa: valmistuin NLP Trainer IANLP:ksi. Ihan kuin työ olisi nyt helpompaa. Motivaatio on korkealla myös tekemään työssä karsintaa, tarkennuksia, uutta.

Sain uudelta ystävältä rohkaisevan kunniamaininnan, tai niin sen tulkitsin. Hän oli iloinen siitä, että hän oli saanut tutustua minuun ja minun kummalliseen maailmankuvaani. Olin tästä aivan innoissani! Jos minun maailmankuvani näyttää kummalliselta toisen silmissä, silloin voin olla juuri niin kummallinen kuin minusta tuntuu. Ihan kuin olisin saanut luvan kummallistua yhä enemmän, kuin minun yhä vähemmän tarvitsisi miettiä muiden mielipidettä minusta - sain siitä kummallisen rauhan. Raikas syystuuli puhalsi mieleni puhtaaksi itseni määrittelemisen tarpeesta, koska minä olen ja voin olla mitä tahansa.

Kesän ääniä

Toivo on tainnut jo hiipua, että saisimme sellaisen kesän kuin odotimme. Täyttyvätkö odotuksemme koskaan? Tekeekö sää kesän vai onko kesä mielentila? Millaiset kriteerit minulla on siihen, mikä on hyvä kesä tai huono kesä? Ja miksi niin - vaan entäpä jos...?

 

 

Olen harjoitellut kuuntelemista, erityisesti itseni kuuntelemista. Jotta voisin voida hyvin, on minun tunnistettava oloni; kehoni ja mieleni tila, mitä on ja mitä puuttuu. Kaikki minussa lähtee minusta, palaa minuun. Ajatus, tunne, toiminta. Ja miten paljon ulkoiset seikat vaikuttavat siihen, miten voin? Paljonko sallin sen vaikuttaa? Sateinen, kolea kesä antaa minulle jotain muuta kuin hellekesä.

Tämä kesä on ollut erinomainen kuunteluharjoitus monimuotoisuudessaan. Keväällä kulutin voimiani niin ahkerasti, että jostain oli syytä luopua. Tämän blogin kirjoittamatta jättäminen oli yksi niistä rauhoittumisen ja luopumisen elementeistä, joita koin tarvitsevani. Mitäpä sitä täällä vinkumaan, ettei ole mitään sanottavaa. Silloin voin olla ihan hiljaakin, antaa sanottavan kertyä. 

Tämän kesän äänimaisemaa ovat luoneet lentokoneitten jyly, Pariisin metro ja väenpaljouden sorina vastapainonaan kesäpaikan kattoon kopsahtava käpy ja takkatulen rätinä. Tuulen, sateen ja meren aaltojen rauhoittava, taukoamaton kohina. Lokit, meriharakat, sipit ja palokärki ovat lisänneet aariansa tähän oopperaan, niin, ja linnan uumenista kuului oopperasäveliä Egyptistä; orkesterin ja kuoron voimannäytteitä.

Paluu työn ääreen houkuttelee jo. Palan halusta tarttua arkeen. Mitkä ovat arjen äänet?

Tilaisuus rauhoittumiseen

Yksinkertaista ja voimaannuttavaa pääsiäistä
toivon meille jokaiselle.

 

 

Olkoon niin, että olen turvassa.

Olkoon niin, että olen terve.

Olkoon niin, että olen onnellinen. 

Olkoon niin, että voin elää rauhassa. 

Jean Fain

Kynnys

Olen kirjoittanut viime aikoina enemmän kuin aikoihin. Aamuisin kirjoitan tajunnanvirtaa, joka purkaa monenlaista höyrystynyttä ajatelmaa ulos. 

Kirjoittaminen hidastaa ajattelua, ja erityisesti hidastaa se, että kirjoitan osan tuotoksestani vasemmalla, siis heikommalla kädelläni. Sitä tekstiä ei ole tarvetta tai oikeastaan edes mahdollista lukea jälkikäteen. Kuitenkin, juuri ne ajatukset, jotka heräävät ja nousevat esille vasurikirjoituksen aikana, tuovat esille jotain ihan uutta. 

Ajatuksista saa yleensä kiinni paremmin ja niitä voi tarkastella, kun ne ovat paperilla, siis oikealla kynällä kirjoitettuna, paperille. Koneella kirjoittaminen ei ole sama, ei minulle ainakaan. 

Huomaan, että kirjoittamisen tarpeeni on suurempi kuin tarve julkisesti pohtia asioita tällä hetkellä. Opiskelun ja töiden kautta olen saanut olla viime aikoina esillä kenties enemmänkin kuin itsellä on ollut esilletuotavaa. 

Pohdin myös tämän blogin merkitystä, minulle, muille - mikä on pointti, tarkoitus sillä, että "ajattelen ääneen". Kriittisyyttä - joskus tarvin ja joskus vähemmälläkin pärjäisin. Koskahan sitä olisi sopivasti, niin että tasapaino vallitsisi?

Tässä on nyt jokin kynnys, muutoksen vaihe, välitila ja odotuksen huone, jolle minun on hyvä antaa aikaa ja tilaa, jotta uudelle on paikka, jonne tulla. Ihmettelen.

Vähän paljon

Kun elämä täyttää päivän, jäävät muistiinpanot vähäisiksi, sanoo Eeva Kilpi. Olen tainnut siteerata häntä samoin jo aiemminkin, se vaan on kohdallani usein totta, siksi voin sitä toistella.

Muutaman kestoroikkuvaisen asian olen saanut hoidettua pois mieltä riivaamasta, pikkuruisia ja isompiakin tulipaloja olen puhaltanut sammuksiin luovaa ajattelua polttelemasta. Keskittyminen niihin asioihin, jotka ovat prioriteettilistalla alkupäässä, on antanut luvan olla olematta mukana jokaisessa tarjotussa tilaisuudessa. Ankara suorittaja minussa pitää kovaa kuria, mutta olemme jo puheväleissä armollisemman ja lempeämmän puoleni kanssa. Vielä kun nämä neuvottelevat minulle luvan pysähtyä, katsoa sisäänpäin, olla hiljaa, voin hengittää vapaasti ja tunnustella omaa oloa. Tehdä tilaa uusille ajatuksille.

Pari tällä haavaa toteutumatta jäävää projektia on aluksi kivistänyt kipeästi. Keskustelut, jopa väittelyt, itseni kanssa syistä ja seurauksista ovat kiertäneet kehää, kunnes olen sallinut itseni olla helpottunut. Nyt ei ollut oikea aika niille, kerron itselleni. Suorittamisella, tekemisellä ja touhuamisella on oma aikansa. Lepo ja väljyys voivatkin olla tehokkuutta lisääviä. Ja tarviiko sitä aina olla niin tehokas? 

Uuden nälkä ja tiedonjano kurnivat jälleen sisuksissani. Haluan tarttua ahneesti jokaiseen kiinnostavaan aiheeseen. Entäpä jos antaisinkin olla? Voinko tuntea itseni kylläiseksi tällä määrällä? Kuinka kauan kestää kylläisyyskeskuksen saavuttaa tieto hengenruuasta, kun vatsasta matka kestää 20 minuuttia? Mielikuvissani näen lukion psykologiankirjan hyperfagisen, valkoisen rotan, jolta tuo kylläisyyskeskus oli tuhottu. En halua päätyä samaan. Haluan voida hyvin. Siispä palaan vetämään lonkkaa, meditoimaan ja hengittämään. Hoitakoon muut aktiivisuuden.

Ainakin tänään.

Aikaa aikanaan

Katson tulevaa vuotta kuin avaraa maisemaa. Siinä on kaikki mahdollisuudet, miten ne käytän?

Hesarin nekrologissa tänään kirjoitettiin kaverista, joka sairasti useita vuosia ALS-tautia, jossa toivoa paranemisesta ei juuri ole, ja kuitenkin hän eli onnellisena loppuun asti. Hänen asenteensa oli: olen onnellinen siitä, mitä minulla on! Hän kehotti jokaista elämään tätä hetkeä. Muutahan emme oikeastaan voikaan, asiaa kun oikein pohtii ja mietiskelee. 

Minun kehityssarkani tänä vuonna on oman ajankäyttöni paraneva johtaminen. Tavoitteena hyvä ja tasapainoinen olo myös ajankäytön suhteen. En usko, että voin hallita aikaani, enkä elämääni. Kun harjoittelen ja keskityn, voin niitä ihan itse johtaa. Tietoisin ja tiedostamattomin valinnoin.

Ryhtymään sitten vaan! Mitä haluan? Mitä tavoittelen? Mikä on tärkeää ja miksi se on tärkeää? Kenelle se on tärkeää? Ja mikä on vähemmän tärkeää, mistä voin luopua? Kaikki asiat ovat suhteessa aikaan, sidoksissa aikaan, ja kuitenkaan en voi ymmärtää aikaa. Ehkä se vie aikaa. Kaikella on aikansa. Saanko jotakin aikaan?

.

Paras hetki aloittaa on nyt. Se on myös ainoa mahdollinen aloittamisen hetki. Minkä tahansa aloittaminen. Minulla on tämä hetki, muusta en tiedä. Käytän sen parhaalla mahdollisella tavalla, olemalla tyytyväinen ja onnellinen siitä, mitä minulla nyt on. Kiitollisena. 

Testaan, miltä tuntuu hymyillä tälle ajatukselle. Nyt.

Uuden vuoden ensipäivä

Pientä pakkasta ja auringonsädehtimistä tänään. Tietynlainen epätodellisuus ja epäuskoisuus liittyy mielessäni usein uudenvuodenpäivään,
jollain tavalla se vaan on minulle erilainen päivä
kuin vuoden muut päivät. 

Tabula rasa, tyhjä taulu, johon kuva lähtee piirtymään hiljalleen. Tekee mieleni pysähtyä ja antaa ajatuksen vaeltaa, kysellä itseltäni, mitä odotan, mitä toivon, mitä haluan, nyt - tänään - tänä vuonna - elämältä? Ja miten voin itse vaikuttaa siihen, mikä toteutuu,
miten toteutuu ja milloin?

Tilan antaminen unelmille, haaveille ja toiveille
antaa tilan myös niiden toteutumiselle, elämälle.

Tänä vuonna minulla on aikaa ja
mahdollisuus olla paras minä. Nautin siitä.

Hyvää uutta, uljasta, upeaa vuotta meille kaikille!