Tiedän, mitä syön - vai tiedänkö?

Illan tv-leffaan valmistautuessani teen pari herkullista voileipää "evääksi". Kohta alkutekstien jälkeen ihmettelen, minne hukkasin leivät, kuka ne söi? Leivänmurut suupielissä todistavat: syyllinen. Miten tässä näin pääsi käymään?

Syyllinen. Guilty. Siltä se tuntuu. Mitä hyötyä on syyllisyydestä? Herättäköön se minut pohtimaan omaa toimintaani.

Tietoisen syömisen harjoituksissa, jotka voi vähitellen ottaa käytännöksi arjessa, läsnäoleva syöminen tarkoittaa sitä, ettei samanaikaisesti tehdä muuta. Ihan yksinkertaista: television katsominen, lehdenluku, nettisurffailu, jopa keskustelu pöytäkumppanin kanssa on sitten erikseen. Keskityn siihen, mitä juuri nyt teen: syömiseen, maistamiseen, pureskeluun, nielemiseen - niin, ja nauttimiseen. Kuinka usein jääkään huomaamatta se, mitä suuhun tuli pantua, kun ajatukset ovat muualla. Rauhoittuminen, kiitollisuus hyvästä ruuasta, kiitollisuus ruuan tekijälle, kasvattajalle, minulle itsellenikin, kun olen tämän syömishetken itselleni sallinut. Kokeile, miten yksinkertaista se voi olla. Tai sitten ei. Lasken ruokailuvälineet pöydälle jokaisen suuhun viedyn palan jälkeen. Kun suu on tyhjä, teen uuden lastin. Vasta sitten. Kokeile uudelleen. Ja uudelleen. Tavat istuvat lujassa! Mutta mikä maku, elämys, kuin söisin ensimmäistä kertaa.

Vähemmän on enemmän, sanotaan. Tässä oiva testi siihen. Miten pieni määrä herkkua voi tuoda suuren nautinnon? Ja missä menee riittämisen raja? Kuinka paljon on riittävästi, ja mistä sen tiedän? Missä tunnen sen, miltä riittäminen näyttää, kuulostaa, maistuu, tuoksuu?

Mietin, miten paljon syömistapani kuvastavat muuta elämänasennettani. Mikä milloinkin riittää ja huomaanko, mitä syötän mielelleni?