Kun elämä täyttää päivän, jäävät muistiinpanot vähäisiksi, sanoo Eeva Kilpi. Olen tainnut siteerata häntä samoin jo aiemminkin, se vaan on kohdallani usein totta, siksi voin sitä toistella.
Muutaman kestoroikkuvaisen asian olen saanut hoidettua pois mieltä riivaamasta, pikkuruisia ja isompiakin tulipaloja olen puhaltanut sammuksiin luovaa ajattelua polttelemasta. Keskittyminen niihin asioihin, jotka ovat prioriteettilistalla alkupäässä, on antanut luvan olla olematta mukana jokaisessa tarjotussa tilaisuudessa. Ankara suorittaja minussa pitää kovaa kuria, mutta olemme jo puheväleissä armollisemman ja lempeämmän puoleni kanssa. Vielä kun nämä neuvottelevat minulle luvan pysähtyä, katsoa sisäänpäin, olla hiljaa, voin hengittää vapaasti ja tunnustella omaa oloa. Tehdä tilaa uusille ajatuksille.
Pari tällä haavaa toteutumatta jäävää projektia on aluksi kivistänyt
kipeästi. Keskustelut, jopa väittelyt, itseni kanssa syistä ja
seurauksista ovat kiertäneet kehää, kunnes olen sallinut itseni olla
helpottunut. Nyt ei ollut oikea aika niille, kerron itselleni.
Suorittamisella, tekemisellä ja touhuamisella on oma aikansa. Lepo ja
väljyys voivatkin olla tehokkuutta lisääviä. Ja tarviiko sitä aina olla
niin tehokas?
Uuden nälkä ja tiedonjano kurnivat jälleen sisuksissani. Haluan tarttua ahneesti jokaiseen kiinnostavaan aiheeseen. Entäpä jos antaisinkin olla? Voinko tuntea itseni kylläiseksi tällä määrällä? Kuinka kauan kestää kylläisyyskeskuksen saavuttaa tieto hengenruuasta, kun vatsasta matka kestää 20 minuuttia? Mielikuvissani näen lukion psykologiankirjan hyperfagisen, valkoisen rotan, jolta tuo kylläisyyskeskus oli tuhottu. En halua päätyä samaan. Haluan voida hyvin. Siispä palaan vetämään lonkkaa, meditoimaan ja hengittämään. Hoitakoon muut aktiivisuuden.
Ainakin tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommenteistasi.