Suunnittelen,
haaveilen, intoilenkin. Näen villejä visioita, kuvittelen rohkeita repäisyjä
tai mahtavia muutoksia. Ja kun on aika ryhtyä, toteuttaa ideoitani, jalka ei
nousekaan, puhelu jää soittamatta tai siveltimeen tarttumatta.
Mikä estää
minua tarttumasta, ryhtymästä? Ääni pääni sisällä sanoo, että ei sinusta ole siihen, joku on jo tehnyt
tuon paremmin, eihän sinusta nyt sellaiseen ole, mitä oikein kuvittelet itsestäsi? Sisäinen
kriitikkoni siellä muistuttaa olemassaolostaan. Sillä on hyvä tarkoitus: se
haluaa estää minua satuttamasta itseäni tai joutumasta vaikeuksiin. Se haluaa
suojella minua häpeältä, hylkäämiseltä, kritiikiltä. Juuri niiltä tunteilta,
joihin olen tottunut. Ehkäpä se on minua viisaampi. Vai?
Olen luonut
itselleni joukon sääntöjä elämässäni, uskomuksia siitä, miten minun ja sinunkin
tulee elää, olla ja toimia, jotta olemme kunnon ihmisiä, riittävän hyviä. Ihan
läskiksihän elämä menee, jos lakkaan moittimasta ja varoittelemasta itseäni. Mihin
joudunkaan, jos en jatkuvasti kontrolloi, rajoita ja heristele etusormea. En voi
tulla tämän paremmaksi, jos jätän noudattamatta sääntöjäni. Keskityn heikkouksiini,
niitähän riittää: tupruttelen yhä tupakkiani, ahmin suklaata, vaikka päätin
että ei enää koskaan ja kuntosalikorttikin käpristyy turhana lompakossa. Sama
vanha virsi, turha edes yrittää, en onnistu kuitenkaan. Mitä enemmän tunnen
epäonnistuvani, sitä ankarampia sääntöjä laadin itselleni ja sitä enemmän
sisäinen kriitikkoni moittii minua.
Mitä vaativampi ääni, sitä parempi minun on
oltava täyttääkseni vaatimukset. Mikä kierre!
On toimittava OIKEIN, jotta
välttää konfliktit ja mokat. Ja mitä muutkin ajattelevat minusta? Hävettää ajatellakin. Eikä kannata kertoa, miltä tuntuu, olen ihan
hiljakseen vaan, mitäpä väliä näin kehnon mielipiteillä on.
Ja kun kysyn
itseltäni, kenen ääni kaiken takana puhuu, mitä vastaan? Olenko se minä itse
vai äiti, isoisä, opettaja, naapuri? Ketä olen kuunnellut, ketä uskonut? Ja
taidan uskoa vieläkin. Kenen elämää, arvoja, totuuksia minä elän nyt, tänään,
aikuisena?
Keneen
vertaan itseäni? Lehtijuttujen sankareihin, monitaitureihin, elämän menestyjiin?
Miten kovat vaatimukset! Vertaamatta: olkaamme erilaisia, eri tavalla
ajattelevia, pukeutuvia, eri paksuisia ja pituisia. Ihan rauhassa tavallisia tai
epätavallisia, aina yhtä ainutlaatuisia, kun sitä kaikkea jo olemme.
Milloin on minun vuoroni? Sitten, kun
otan vastuun itsestäni, ja kun tajuan olevani erillinen olento, en ole sinä,
vaikka olisit lähelläni. Kun tunnistan, että minun tunteeni ovat minun
tunteitani, jotka saan itse aikaan olosuhteista huolimatta. Sinä et aiheuta
minun pahaa oloani, vaan se, miten minä siihen reagoin, eikä se, mitä sinä
ajattelet minusta määrittele minun arvoani.
Nostanpa
pääni pystyyn, oikaisen ruotoni. Kuulen kriitikkoni äänen ja kiitän sitä
varoituksista ja muistutuksista. Ja päätän ihan itse, kuinka villejä visioita
lähden toteuttamaan, sillä eihän sitä tiedä josko ”tänään
on juuri oikea aika muurahaisen lentää kuuhun ja tehdä siellä semmoinen
taika että namusia sataa suuhun”. Tai jotain
vielä parempaa.
Tilaa uutiskirjeeni, ja saat muutaman lisävinkin sisäisen kriitikon kanssa parempiin väleihin pääsemiseksi!
