Hetkinen vain

Viime päivinä lähelläni on tapahtunut ja tullut esille suuria asioita, joiden perässä tämän pienen ihmisen on vaikea pysyä. Asiat, joita pidän itsestään selvinä: terveys, ystävät, läheiset ihmiset, huomispäivä, ovatkin yhtäkkiä kyseenalaisia, vaikka odotan, uskon ja luotan niiden olevan ulottuvillani ikuisesti.
Olen ymmälläni siitä, miten voin valmistautua koettelemuksiin elämättä pelossa ja huolissa, miten voin luottaa hyvään ja ottaa hyväksyen vastaan senkin, mitä en voi nyt hyväksi kääntää parhaalla tahdollanikaan. Mitä teen? Vai onko parasta jättää jotain tekemättä?

Minulla on vain tämä hetki. Se on myös lohdullista, en pysty enempään, minun ei tarvitsekaan. Turha kantaa enempää, eilistä tai huomista, mukanaan. Se ei onnistu, ei. Yrittämällä hukkaan tämän hetken.

Annan huomiota ja apua heille, jotka ovat minulle tärkeitä, jos kykenen. Olen läsnä, kuuntelen juuri nyt, näen ja kosketan. Mitä toinen tarvitsee? Mitä minä tarvitsen? Saan olla itselleni tärkeä. Teen tai jätän tekemättä sen, mitä voin. Nyt, ei huomenna. Ja sitten voin antaa olla. Asioiden, ihmisten. Minä riitän nyt, tällä hetkellä ja seuraavalla hetkellä.