Elämä on valintatalo

Vuosikymmenet laihdutin. Repsahdin, luovutin, yritin, taistelin, tein päätöksiä, aloitin alusta, paastosin, kuritin itseäni, keppiä heilutin ja purin porkkanaa, kaalisoppaa, ananasta, raejuustoa, pilleriä, kuitua, vettä, vettä, vettä...

Olisin nyt kukkakeppiäkin ohuempi, jos kaikki ne kilot olisivat kadonneet iäksi. Peilikuvani ilkkui, että läski on ikuista ja minä olen saaliitta jäävä vyötärönmetsästäjä. Miksi, miksi, miksi?

Jos tämä piiskaus ei auta, voinko ajatella ja toimia toisin? Entä jos voisin valita toisin? Valita lempeyttä, hyväksyntää ja myötätuntoa tätä tomumajaani kohtaan? Hei, mitä voin tänään tehdä hyväkseni? Miten parhaiten autan parasta ystävääni, itseäni? Mikä tekee minulle hyvää? Mikä tuntuu hyvältä vielä huomennakin?

Jokainen ajatukseni on valinta, joka ohjaa tunteitani. Tunteeni ohjaavat tekojeni valintoja. Voin valita, ihan itse.  Myös sen, mitä laitan suuhuni, ja miten usein ja miten paljon. Vastaan itse valinnoistani. Hämmästyttävää.

Valitsen hyväksymisen. Valitsen kelpaamisen ja riittämisen. Valitsen hyvän olon, keveyden ja armollisen myötätunnon itseäni kohtaan. Täydellisen epätäydellisyyteni, joka mahdollistaa kasvun ja muutoksen. Hengitän syvään, tässä ja nyt. 

On hyvä näin.

Onnistun epäonnistumaan

Taisi olla viime viikolla epäonnistumisten päivä oikein kannustaen ja suositellen. Tarkoituksena rohkaista kansalaisia yrittäjiksi, huomaamaan, että jokaisella menestyvällä yrittäjällä on takanaan lukuisia epäonnistumisia, mokia ja töppäyksiä. Tappio ei ole pahin virheistä. Pahinta on olla yrittämättä. Hän joka ei tee virheitä, ei taida tehdä juuri muutakaan...

Sisäistä, luontaista yrittäjää ja toimijaa oman elämämme suhteen voimme kehittää ilman bisneksiäkin. Mitä muuta tämä elämä on kuin toimivien menetelmien hakemista ja huonosti toimivista luopumista? Jos se, mitä teet, ei toimi, tee jotain muuta. Yksinkertaista. Ja silti, pidämme joskus kiinni kynsin hampain siitä, mitä on AINA ollut, miten on AINA ENNENKIN tehty.

 

Kun ei sitä täydellistä ihmistä vieläkään ole löytynyt, voin huokaista helpotuksesta ja sallia itselleni erehtyväisyyden, kompastelun ja rähmälleni romahtamisenkin. Kannustakoon se minua katsomaan asioita uudesta näkökulmasta. Kuka muistaa vuoden kuluttua töppäyksiäni? Ja jos muistaa, hei, mitä välii..., sillä eteenpäin on elävän mieli. Pikkulapsista ja Teletapeista voi katsoa mallia: uudestaan! Viisastun jokaisesta erehdyksestäni, tiedän taas yhden tavan, joka ei toimi: olen siis lähempänä onnistumista kuin koskaan.

Hyvä minä! 

Tasapainoilua, taas

Olin viikon terveyslomalla yrittäjien kuntoutuksen merkeissä.
Vaikka terveyttä vaalittiin lähinnä liikuntaa lisäämällä, ja korvienväliä rukkailtiin vähemmän, tuntui pää saavan sisäpuolista hoitoa hyvinkin.

Asahi-voimisteluun tutustuttanut ohjaaja kehotti minua haastamaan tasapainoani, menemään oman mukavuusalueeni ulkopuolelle vähän kerrallaan, ja siten saamaan yhä paremman tasapainon keholleni. Ja näin on myös mielen tasolla! Ihana viisaus. Jos keikutan elämääni, otan sivu- ja tukiaskelia, saan selville omia rajojani ja sen, mihin pystyn. Vahvistun, virkistyn, pysyn hereillä.

Eläköön syrjähypyt! Itseäni kunnioittaen ja kuunnellen, valppaana ja aistit auki.
Siivet levälleen, elämä kantaa.

Elämän pienet ja suuret

Joskus, kun odottelen suurta onnea, lottovoittoa tai prinssiä valkealla ratsullaan, unohdan kiinnittää huomiota pienenpieniin onnensysäyksiin ja ilon maistiaisiin. Tänään on toisin, jokainen, pienikin ilon hippunen on arvokas ja huomion arvoinen. Taivas harmaana, itkee sadoin pisaroin, tarkastelen onnen hetkiä, menneitä, tulevia ja niitä, jotka juuri nyt sykähdyttävät.

Reilu viikko sitten kultainen, rakas äitini lähti jonnekin. Hän nukkui, kunnes nukkuminenkin loppui - hengitys pysähtyi, pulssi katosi, iho jäähtyi. Se äiti, joka hän oli aina ollut, lakkasi olemasta ja äiti muuttui muistoksi, kokemukseksi, ajatuksiksi ja tunteiksi konkretian sijasta. Muutos oli shokeeraava, käsittämätön, lopullinen. Tästä eteenpäin hän on minussa mukana ihan toisin kuin ennen.

Suru, jollaista en ole koskaan kokenut. Suru, jota en osaa selittää enkä kuvailla. Ikävä, haikeus, menetys ja samaan aikaan valtava kiitollisuus siitä, mitä on ollut ja mitä ei voi koskaan menettää. Meistä jokaisella omanlaistaan, erilaista, yhtä arvokasta. Itkua ilman hammasten kiristystä.

Nyt mennään näillä eväillä. Pysähdellään, muistellaan, mietitään. Surraan ja iloitaan, isot ja pienet asiat vuorotellen, limittäin, päällekkäin. Elämänmakuisesti. Näin äitikin olisi tehnyt...

Elämä on luopumista

Jotta voin saada uusia asioita elämääni, on minun tehtävä tilaa niille luopumalla jostakin: tekemisestä, olemisesta, ihmisestä, ajatuksesta, uskomuksesta, tavasta tai tottumuksesta. Joskus se on ihan helppoa. Uusi tekee kuin itsestään tilaa itselleen, kun olen riittävän motivoitunut siihen. Ja sitten on ne tilanteet, kun uusi, hyväkin ja myönteinen asia pelottaa, hämmentää, epäilyttää. 

Toisesta ihmisestä luopuminen voi olla vaikeinta, mitä kohtaamme elämässämme.Onko helpompaa luopua yllättäen ja väkivalloin vai hitaasti, tietäen: tälle tielle tulisi lähtö? Peruuttamattomia tapahtumia, joiden yli menen, pikkuhiljaa ja vähitellen, elämän rohkaisemana. Kerron itselleni, että tästäkin voin selvitä, elää uusia onnellisia päiviä, kohdata merkityksellisiä ihmisiä. Kaikki ei ole ennallaan, kun olen jostakin luopunut. Jotain kuitenkin säilyy.

Sallin tämän hitauden ja pysähtymisen ylellisyyden itselleni.

Samanlainen erilainen

Mietteeni kiertelevät tänään ihmisten erilaisuuden ja samanlaisuuden ympärillä. Miten minä koen asioita, pieniä paloja tai kokonaisuuksia, miten sinä koet niitä ihan samoja asioita. Minä huomaan värit, sinä äänet; minulle erilaisuus on huomionarvoista, sinulle se, mikä on samanlaista ja yhdistävää. Minä haluan päästä jostakin eroon, sinulla on tavoitteita, joita kohti pyrit. Ja kuitenkin, samasta asiasta on kyse. Eipä sitten olekaan ihme, että joskus tuntuu kuin puhuisimme eri asiasta tai eri kieltä.

Kesäloman loppuminen on työhönsä leipääntyneelle kipeämpää kuin hänelle, joka jo palaa innosta päästä työnsä pariin. Yhtä pitkä loma, toisella loppuu kesken ja toisella ei. Ajattelun erilaisuutta.

Helpottavaa on huomata, että vaikka toinen ajattelee asioista eri tavalla kuin minä, hän haluaa tavoitella hyvää aivan kuten minäkin. Tavoite sama, keinot toiset. Kun vaan muistan pitää sen mielessä, ymmärryskin lisääntyy.  

Elämä täyttää päivät

Eeva Kilpi kirjoitti: "Kun elämä täyttää päivän, jäävät muistiinpanot vähäisiksi."

Joskus tuntuu siltä, että vähempikin riittäisi. Olen ahne elämälle, haluan olla mukana paljossa, kokea, tuntea, nähdä ja kuulla. Pysähtymiseen jää kovin vähän aikaa, vaikka juuri silloin aistini tarkentuvat, havainnoin toisin, hengitys syvenee ja olen kiinni elämässä, läsnä, niin kuin nyt on muotia sanoa.

Mitä minulle tarkoittaa läsnä oleminen?

Kun olen luonnon keskellä, meren rannalla, lapsuuteni ja koko elämäni kesämaisemassa, olen läsnä. Vaikka olen internetin hyperavaruuden liepeillä kannettavani kanssa, kesäisen tuulenvireen vilvoittaessa helteen hehkuttamaa hipiääni, olen itseni lähellä, luona ja sisällä. Yhdessä kera kanssani. Tasapainossa. Ei ole lähtemisen tarvetta tai pakkoa. Voin ja saan vain olla, minä, itseni.

Miksi tai miten se ei tahdo onnistua muualla? Mitä minun on oltava muuta kuin minä ja itseni, koskaan, missään? Miksi vasta lomalla minulla on muka mahdollisuus elää itsensä näköistä elämää rauhassa ja rauhallisesti? Vai kuvittelenko vain; ehkäpä elämäni onkin tätä täällä ja tässä ja jotain ihan muuta muualla ja toisena hetkenä. Silti minun elämääni, täyttä ja täyteläistä ja kokonaisuus kertyy kaikesta yhteenlasketusta.

Minussa on siis monta minua, tai minän osia. Pysähtymällä huomaan taas jonkun osasen, joka on jäänyt vähemmälle, kun elämä on muilla asioilla täyttänyt päiviäni. Olen pienistä hetkistä onnellinen, kun vaan huomaan pysähtyä juuri silloin, kun elämä täyttää päiviäni ja luulen, että jokainen kolo on jo täynnä. Pieni liraus läsnäoloa mahtuu täyteenkin astiaan.

Tyyntyvässä illassa, lokkien huutelussa, saunanlämmityksen savuissa ja mielenrauhan vallitessa näitä vajaita muistiinpanoja kirjoittelen. Tässä ja nyt.