Elämän pienet ja suuret

Joskus, kun odottelen suurta onnea, lottovoittoa tai prinssiä valkealla ratsullaan, unohdan kiinnittää huomiota pienenpieniin onnensysäyksiin ja ilon maistiaisiin. Tänään on toisin, jokainen, pienikin ilon hippunen on arvokas ja huomion arvoinen. Taivas harmaana, itkee sadoin pisaroin, tarkastelen onnen hetkiä, menneitä, tulevia ja niitä, jotka juuri nyt sykähdyttävät.

Reilu viikko sitten kultainen, rakas äitini lähti jonnekin. Hän nukkui, kunnes nukkuminenkin loppui - hengitys pysähtyi, pulssi katosi, iho jäähtyi. Se äiti, joka hän oli aina ollut, lakkasi olemasta ja äiti muuttui muistoksi, kokemukseksi, ajatuksiksi ja tunteiksi konkretian sijasta. Muutos oli shokeeraava, käsittämätön, lopullinen. Tästä eteenpäin hän on minussa mukana ihan toisin kuin ennen.

Suru, jollaista en ole koskaan kokenut. Suru, jota en osaa selittää enkä kuvailla. Ikävä, haikeus, menetys ja samaan aikaan valtava kiitollisuus siitä, mitä on ollut ja mitä ei voi koskaan menettää. Meistä jokaisella omanlaistaan, erilaista, yhtä arvokasta. Itkua ilman hammasten kiristystä.

Nyt mennään näillä eväillä. Pysähdellään, muistellaan, mietitään. Surraan ja iloitaan, isot ja pienet asiat vuorotellen, limittäin, päällekkäin. Elämänmakuisesti. Näin äitikin olisi tehnyt...