KRIITIKKO SISÄLLÄNI

Suunnittelen, haaveilen, intoilenkin. Näen villejä visioita, kuvittelen rohkeita repäisyjä tai mahtavia muutoksia. Ja kun on aika ryhtyä, toteuttaa ideoitani, jalka ei nousekaan, puhelu jää soittamatta tai siveltimeen tarttumatta. 

Mikä estää minua tarttumasta, ryhtymästä? Ääni pääni sisällä sanoo, että ei sinusta ole siihen, joku on jo tehnyt tuon paremmin, eihän sinusta nyt sellaiseen ole, mitä oikein kuvittelet itsestäsi? Sisäinen kriitikkoni siellä muistuttaa olemassaolostaan. Sillä on hyvä tarkoitus: se haluaa estää minua satuttamasta itseäni tai joutumasta vaikeuksiin. Se haluaa suojella minua häpeältä, hylkäämiseltä, kritiikiltä. Juuri niiltä tunteilta, joihin olen tottunut. Ehkäpä se on minua viisaampi. Vai?

Olen luonut itselleni joukon sääntöjä elämässäni, uskomuksia siitä, miten minun ja sinunkin tulee elää, olla ja toimia, jotta olemme kunnon ihmisiä, riittävän hyviä. Ihan läskiksihän elämä menee, jos lakkaan moittimasta ja varoittelemasta itseäni. Mihin joudunkaan, jos en jatkuvasti kontrolloi, rajoita ja heristele etusormea. En voi tulla tämän paremmaksi, jos jätän noudattamatta sääntöjäni. Keskityn heikkouksiini, niitähän riittää: tupruttelen yhä tupakkiani, ahmin suklaata, vaikka päätin että ei enää koskaan ja kuntosalikorttikin käpristyy turhana lompakossa. Sama vanha virsi, turha edes yrittää, en onnistu kuitenkaan. Mitä enemmän tunnen epäonnistuvani, sitä ankarampia sääntöjä laadin itselleni ja sitä enemmän sisäinen kriitikkoni moittii minua. 

Mitä vaativampi ääni, sitä parempi minun on oltava täyttääkseni vaatimukset. Mikä kierre!

On toimittava OIKEIN, jotta välttää konfliktit ja mokat. Ja mitä muutkin ajattelevat minusta? Hävettää ajatellakin. Eikä kannata kertoa, miltä tuntuu, olen ihan hiljakseen vaan, mitäpä väliä näin kehnon mielipiteillä on. 

Ja kun kysyn itseltäni, kenen ääni kaiken takana puhuu, mitä vastaan? Olenko se minä itse vai äiti, isoisä, opettaja, naapuri? Ketä olen kuunnellut, ketä uskonut? Ja taidan uskoa vieläkin. Kenen elämää, arvoja, totuuksia minä elän nyt, tänään, aikuisena?  

Keneen vertaan itseäni? Lehtijuttujen sankareihin, monitaitureihin, elämän menestyjiin? Miten kovat vaatimukset! Vertaamatta: olkaamme erilaisia, eri tavalla ajattelevia, pukeutuvia, eri paksuisia ja pituisia. Ihan rauhassa tavallisia tai epätavallisia, aina yhtä ainutlaatuisia, kun sitä kaikkea jo olemme. 

 Milloin on minun vuoroni? Sitten, kun otan vastuun itsestäni, ja kun tajuan olevani erillinen olento, en ole sinä, vaikka olisit lähelläni. Kun tunnistan, että minun tunteeni ovat minun tunteitani, jotka saan itse aikaan olosuhteista huolimatta. Sinä et aiheuta minun pahaa oloani, vaan se, miten minä siihen reagoin, eikä se, mitä sinä ajattelet minusta määrittele minun arvoani. 

 Nostanpa pääni pystyyn, oikaisen ruotoni. Kuulen kriitikkoni äänen ja kiitän sitä varoituksista ja muistutuksista. Ja päätän ihan itse, kuinka villejä visioita lähden toteuttamaan, sillä eihän sitä tiedä josko ”tänään on juuri oikea aika muurahaisen lentää kuuhun ja tehdä siellä semmoinen taika että namusia sataa suuhun”. Tai jotain vielä parempaa.

Tilaa uutiskirjeeni, ja saat muutaman lisävinkin sisäisen kriitikon kanssa parempiin väleihin pääsemiseksi! 

Avoimet ovet

Koulut ja opinnot ovat taas alkaneet tai alkamassa. Opettajaperheessä kasvaneena vuosikalenterini ei ole kalenterivuosi, vaan lukuvuosikalenteri, ja syksy on uuden alun aikaa minulle. 

  OPETTAJA avaa oven,
mutta SINÄ ITSE astut siitä sisään.

Vai astunko? Jäänkö kynnykselle?
Mikä estää, arveluttaa, pelottaa?

Joskus tarvitsen voimia kynnysten ylittämiseen. Erityisesti silloin, kun edessä on uutta ja jännittävää. Joskus pelkään sitä, mitä jätän taakse, mistä joudun luopumaan, kun otan askeleen. Ikään kuin vanhasta kiinni pitäminen olisi turvallisempaa ja tietäisin mitä kaikkea siitä seuraa, ja vain uusi olisi epävarmaa. Enpä minä kuitenkaan voi tietää siitä vanhastakaan, miten elämä kuljettelee, joten se siitä turvallisuudesta! 

Mutta mistä rohkeus? Motivaatio, halu oppia, tehdä toisin, edetä ja kasvaa antavat siivet askelille.
Koska viimeksi kysyit itseltäsi,
MITÄ SINÄ HALUAT?
Entä mitä vastasit? Tuliko vastaus perille, vai hukkuiko kohinaan? Kenen tarpeita tai toiveita tyydytät, kun täytät päiväsi millä ikinä täytätkin?

Ketkä ovat minun opettajiani? Keneltä opin, ketä kuuntelen, ketä pidän esikuvanani, mallinani, auktoriteettinani? Kaikista ovista ei tarvitse astua! Kaikkien ääntä ei kannata kuunnella, eikä jokaista ismiä itseensä ottaa. Tervettä harkintaa, ennen kaikkea: oma tunne olkoon oppaanani. Jos tökkää, pysähdyn. Jos tekee kipeää, pysähdyn. Jos kepeät kellot kilisevät ja ryhti oikenee, silloin loikkaan kynnyksen yli riemuiten ja innolla. Ja tunnistan näiden eron. 

Entä jos ottaisit askeleen johonkin ihan uuteen?
Avaan nyt oven kursseilleni,
ja sinä itse astut sisään, jos siltä tuntuu. Aiheina
kiltteys, joka kuormittaa, tai intialainen päähieronta. Tilaa uutiskirjeeni, niin huomaat, kun ovi aukeaa. Ja saat pienen huoneentaulun sähköpostilla muistuttamaan itsestäsi huolen pitämisestä.

Tulossa muutakin, elämäntaitoja ja voimavaroja lisääviä hyvinvointi-iltoja, -kursseja ja tapahtumia. Kunhan tässä pääsen käyntiin. Ja astun sisään digimarkkinoinnnin opettajani Mamaonbis-Anjan avaamasta ovesta, niin että koulunkelloni alkaa kuulua kauemmas netin välityksellä.
Oppia ikä kaikki.

Täydellisenepätäydellinen

Luinpa huikean kirjan.
Brené Brownin "En olekaan yksin", joka tutustuttaa lukijan häpeän käsitteeseen. Onnistuin häpeäkseni hukkaamaan tuon kirjaston kirjan. Etsin sitä usean kuukauden ajan, ja kun tuli 5 lainauskertaa täyteen, olin totuuden edessä. Ostin kirjakaupasta uuden ja vein nolona kirjastoon. Kaikki hyvin. Ja toivon, että se huikea opus tulee jostain hyllyn takaa esiin, jotta saan pitää sen itselläni, kun olin sen aikonut hankkiakin. 

Niin, kirja kertoo erityisesti naisten perfektionismista ja siihen liittyvästä häpeästä. Tunnistin itsessäni selvästi sen, mitä tutkimusten mukaan naiset erityisesti pelkäävät: epätäydellisyyttä, tavallisuutta, epätrendikkyyttä ja haavoittuvuutta. Näistä punoutuu meihin häpeän kulttuuri, pelkoja, syyllisyyttä ja erillisyyttä.

Tähän häpeän verkkoon kietoutuu odotuksia: kuka - mitä - kuinka minun pitäisi olla NAISENA?

Voi millaisia paineita me onnistummekaan luomaan itsellemme ja toisillemme! Monesti nämä ovat vaiettuja, villaisella painettuja, näkymättömiä ja oi niin kipeästi tuntuvia kaiken keventelyn, kestohuulipunan ja ripsipidennysten takana.

Miten purkaa tällaista verkkoa, kudelmaa?
Sietokyvyssä on Brené Brownin mukaan neljä elementtiä.

1. Häpeän laukaisijoiden tunnistaminen.

2. Kriittisen tietoisuuden harjoittaminen.

3. Ulospäin suuntautuminen.

4. Häpeästä puhuminen.

Sen sijaan, että ajattelisin tulevani täydelliseksi (mikä mielikuva minulla siitä onkaan) - sitähän on mahdotonta saavuttaa, joka tarkoittaa, että voin vain epäonnistua - voin harjoittaa ajatusta kehittymisestä. Tässä olen nyt tällaisena, sallin itselleni epätäydellisyyden, jota kyllä on täydellisen riittävästi, ja arvostan itseäni epätäydellisyydestäni huolimatta. Voin kehittyä kohti parempaa, kun lakkaan tuomitsemasta sitä mitä olen. 

 

Pyöritän työkseni painonhallintaan liittyviä asioita ja näkökulmia. Täältäpäin katsoen Brené Brownin päätelmät ovat kovin totta. Itseinho ei toimi painonpudotuksessa, itsensä väheksyminen tai häpeäminen eivät sen enempää. Kun haluan oppia, kehittyä, kasvaa, annan itselleni mahdollisuuden muutokseen. Ehkä siten saavutan epätäydellisen täydellisyyden.

Tässä linkit myös Brené Brownin erinomaisiin
TedTalk-puheisiin tästä aiheesta. Suosittelen!

The power of vulnerability

Listening to shame

Kevätkylvön aika?

Mullan alla värisee ja kuhisee. Lumet sulivat jo aikoja sitten, mutta kylmä on pitänyt kurissa kevätvillityksen. Silti paljon on jo näkyvissä: krookukset, narsissit, tulppaanit, metsässä vuokkoja ja käenrieskojakin. Väriläiskät jaksavat ilahduttaa joka kevät uudelleen.

Viherpeukaloisuus ei ole minussa vahva ominaisuus. Pihallani kasvaa sitä, mitä sinne edelliset asukit 20 vuotta sitten istuttivat ja mitä on naapureilta levinnyt. Ja sitten paketillinen liljoja, jotka kukkivat myöhemmin kesällä, ne olen istuttanut ihan omin pikku kätösin. Nekin jaksavat ilahduttaa, hämmästyttää minua joka kesä uudelleen. Olen passiivinen puutarhuri, vasta harjoittelen aktiivisuutta. 

Näin keväällä, kun muutos luonnossa on niin näkyvää, mielessäni herää kasvun metafora: mitä kylvän tai istutan mieleni multaan, sitä korjaan, niitän, ihailen tai harmittelen tulevaisuudessa. Opettelen muistamaan, että minulla on itselläni työvälineet ja multa, ja saan ihan itse päättää, mitä haluan kasvattaa, mitä haluan säilyttää, tai mistä voin jo luopua. Joskus juurakot ovat vahvoja ja levinneitä, niin että tarvitsen apua ja joudun tekemään ison työn niistä eroon pääsemiseksi. Ja olennaiset kysymykset, joita teen itselleni, ovat: Mitä haluan? Mitä tarvitsen?

 

Kuinka minun tarvitsee kasvaa, jotta tuotan sitä, mitä haluan tuottaa? Miten minun tulee kehittää itseäni, jotta saavutan tavoitteeni? Onko kukkapenkissäni tai kasvimaallani rikkaruohoja, jotka estävät kasvuani kohti sitä, mitä haluan olla? Varovasti, vähitellen, rikka kerrallaan karsien kärsivällisesti, välillä kastellen, hyvää vaalien ja lannoittaen etenen kohti kukoistusta, iloa ja mielenrauhaa. Tai mitä milloinkin tavoittelen.

Tänään kukkapenkissäni mellastivat aidanrakentajat. Joskus ulkoapäin tulevat tekijät sabotoivat hyviä aikomuksiani. Nyt hengittelen syvään, ja kun tilanne (=minä) rauhoittuu, pelastan mitä pelastettavissa on. Taittuneet narsissit maljakossa kirpaisevat, mutta ilahduttavat samalla. Näillä mennään.

 

Onnellisuuteen ja positiivisuuteen perehtynyt brittiläinen psykologi ja kirjailija Robert Holden kysyy:
  "Jos nauttisit elämästäsi 10 % enemmän kuin nyt, mitä tekisit tai olisit enemmän, vähemmän, toisin?"

Laaksoa ja kukkulaa

Viimeksi pohdin kynnykselle pysähtymistä. En arvannut, että seison siinä näin pitkään tämän blogini osalta. Katselin eteeni ja taakseni, ja taisin hypätä jonkin ylikin. Ehkä se oli tämä kulunut vuosi.

Elämäni on ollut kuin pannukahvia, jonka selkiytymistä olen odotellut. Taitaa kahvi jäähtyä. Ja vaikka kylmä kahvi kaunistaakin, keitän uutta, suodatinkahvia itse jauhetuista pavuista ja nautin sen kevätauringon paisteessa, mustarastaan laulua kuunnellen ja huopaan kääriytyneenä.

Valitsen kadun aurinkoisemman puolen. Aloitan pienin askelin, lyhyin kierroksin ja rauhallisella vauhdilla. Kerään talteen pienet hyvänjyvät ja annan niiden kasvaa. Jospa niistä vähitellen on iloa muillekin.

Jossakin amerikkalaisessa romanttisessa komediassa, joita tietyssä mielentilassa katson mielelläni, oli perheellä tapana yhteisen ilta-aterian yhteydessä käydä läpi päivän tapahtumia, high´s and low´s eli jokaisen perheenjäsenen päivän kohokohdat ja kuopat.

Näin tapahtumat ja tunnemyrskytkin saavat mittasuhteita, vertailukohtia, eikä tarkoitus tietenkään ole pitää keskinäistä kilpailua siitä, kenelle osui parhaat tai pahimmat. Ehkä asioita punnitessa yhdessä tulee myös oivallus siitä, miten ohimeneviä pienet ja isommatkin ilot ja murheet ovat. Tämäkin tunne, joka minulla nyt on, menee ohi. Riippumatta siitä, mikä tunne se on. Tykkäsin ideasta, mutten sitä koskaan perheeseeni lanseerannut. Vielä ehtii.

Tänään minun high´ni:
- aamupäivän aurinkoinen kevätkävely,  jolla vastaantulijoina läheisen vanhustentalon rollaattoriretkeilijät.

ja minun low´ni:
- vanhan asiakkaani puolison alakuloinen soitto, jossa hän kertoi puolisonsa olevan saattohoidossa kotona. Mikä lämpö, rakkaus ja hätä saada vielä viimeisiin päiviin helpotusta. Mielessä surua.

Mitähän kukkulaa ja laaksoa sinä löydät päivästäsi?